Tässä jokunen päivä sitten, keskustelin ystäväni kanssa kuolemasta.
Pohdimme omia tulevia kuolemiamme. Kuten: Miten kuolemme?
En juuri nyt muista minkä tavan olen valinnut täältä poistumiseen,
mutta uskon, että olen sen itse valinnut ennen tänne syntymistäni.
Tässä iässä sitä tulee pohtineeksi näitäkin asioita, kun tiedostaa,
että jossain vaiheessa tulee aika siirtyä toiselle tasolle,
valoon ja rakkauteen.
Kenties ja toivottavasti, joku edesmenneistä rakkaistani tulee
minut hakemaan. Toisella puolella on tuttuja sieluja sankoin joukoin.
Voisiko siellä olla jopa juhlat? Tunnelma täynnä rakkautta ja iloa!
Takaisinpaluun juhlaa.
Niin mites sen tuomitsemisen kanssa? Mille tasolle sitä ollaankaan menossa?
Nooh, itse minä itseni tuomitsisin jos joku. Ei Jumala minua tuomitse,
Hän on itse rakkaus. Ja minä taas olen matkalla valoon.
Sana kuolema on kuitenkin ikään kuin tabu, vieläkin.
Se sisältää paljon pelkoa, loppuuko kaikki?
Elinkö sellaisen elämän josta haaveilin? Uskalsinko elää?
Jos en, niin nyt on viimeistään sen aika!
Olen tosin paljon kokemuksien kautta oppinut. Siksihän tänne tulinkin.
Ikävät kokemukset eivät ole olleet rangaistuksia, vaan kokemuksia.
Kokemuksien rikastuttamana kehitymme, kunhan ohjaajana toimii rakkaus.
Lämpimin ajatuksin Kaarina (241)