Näin on. Talvi tulee ja maahisetkin vetäytyvät lepoon asumuksiinsa.
Tutustuin elämäni ensimmäiseen maahiseen Lapissa, eräänä kesänä.
Minä kun tykkään luonnon kivistä ja niitä löytyy kullankaivajien
jäljiltä, olin keräämässä kiviä tällaisessa paikassa.
Miten ollakkaan havaitsin jotain outoa ja pienempää,
noin metrin mittaisen olennon tarkkailevan minua. Hämmästyin,
niin myös hänkin, kun havaitsi että näen hänet.
Tajusin heti, että hän on metsän asukki, maahinen ja olin
vähän harmissani, kun kultamailla olin.
Aloin siinä selittämään, että en ole kullankaivaja, vaan etsin
maahisten taidetta sisältäviä kiviä.
Kulta saa kuulua minun puolestani maahisille, ei ihmisille.
Löysinkin paljon upeita kiviä! Harmi kun en ole ottanut niistä kuvia.
Täällä etelämpänä meillä on myös maahisia, he viihtyvät metsissä,
mutta tulevat myös asutuksiin, jos katsovat sen aiheelliseksi.
Ihmisiä hekin välttävät, kuten keijutkin. Etenkin maahiset ovat
pidättyväisempiä luomaan kontaktia ihmisiin.
Ihmisiin he luottavat, jos näkevät, että näillä on syvä kunnioitus
luontoa kohtaan ja samalla luonnonhenkiä kohtaan.
Olen antanut meidän lähistöllä asustavalle maahiselle nimen Mauno.
Se nyt vain sopii hyvin yhteen: Mauno Maahinen.
Sisälle kotiini hän ei tule. Viihtyy ulkona näin talvisinkin,
omassa kolossaan tuolla metsässä. Välillä käy minua tapaamassa,
kuten tänäänkin, mutta siitä seuraavassa kirjoituksessani.
Mutta siis luonnonhenget, kuten maahisetkin, vetäytyvät talveksi
lepoon ja rauhaan, vain olemaan. Ja niin pitäisi meidän ihmistenkin
toimia!
Lämmöllä! – Kaarina 241