Valheita, valheita.

Olen tässä viimeaikoina paljolti rukoillut hartaasti
apuja ihmiselle jonka läheinen valehtelee jatkuvasti.
Apuja tarvitsee myös itse valehtelija, muistuttaa enkelini.

Pienet valkoiset valheet on kait hyväksyttyjä, mutta kun
valehtelusta tulee jatkuvaa, ei se ole enää mukavaa.
Asiat joista valehdellaan on yleensä liian hyviä ollakseen totta.
Valehtelulla halutaan vaikuttaa käsilläolevaan tilanteeseen
suotuisasti, mikä auttaa valehtelijaa. Viis toisen tunteista,
tai seurauksista joita toiselle aiheutuu.

Kumppanina tällainen valehtelija on tosi raskas.
Jos hän sanoo että aurinko paistaa ulkona, pitää tämä asia
tarkastaa itse kurkkaamalla ikkunasta ulos, että pitääkö asia
todella paikkansa?

Valehtelu alkaa jo lapsena ja aikuisena onkin sitten jo osaava
patologinen valehtelija.Tässä on nyt huomattu, ettei tällainen
ihminen tunne omassatunnossaan kipuilua, ei myöskään häpeää.
Olen tarkkaillut valehtelijaa ja huomannut miten hän puolestaan
tarkkailee meitä kuulijoita, arvioiden miten hänen kertomansa
uppoaa meihin. Jos kuuntelemme kiinnostuneena ja menemme täysillä
mukaan, lyö hän ”pökköä pesään”, ja juttu jatkuu entistä mahtavampana.
Totuutta siinä ei kuitenkaan ole puoliakaan…
No ei siinä, onhan se joskus jopa hauskaa viidettä, mutta silloin
on hauskuus kaukana kun hyväksikäytetään muita valheiden turvin.

Olen sitä tässä pohtinut, etteikö mikään estä tätä käyttäytymistä?
Ei todennäköisesti. Lähimmäiset tietävät kyllä ja kärsivät.
Kait siihenkin voi tottua. Minä en totu, enkä asiaa pysty hyväksymään.
Tuskin sitä ihminen pystyy itseään muuttamaan, minkä pienestä pitäen
on oppinut.
Olen valehtelijalta asiasta kysynyt suoraan, miksi hän valehtelee?
Pitkä hiljaisuus, kunnes nenä jatkaa taas kasvamistaan…

– Kaarina 241